VIITASAARI. Englantilaiseen, suomea hämmästyttävän hyvin puhuvaan James Clarkeen (s. 1957) on suhtauduttu Viitasaarella kuin oman maan poikaan.
Ulkoiselta olemukseltaan hän sopeutuu hyvin Suomen kulttuuriin. Hän ei pidä suurta ääntä eikä tee numeroa itsestään, mutta on hillityn innostuneen näköisenä mukana kaikessa, mitä suomalaiset säveltäjäkollegat puuhaavat.
Suomea Clarke on oppinut puhumaan Tampereella Usko Meriläisen oppilaana. Ilmeisesti myös Clarken muut oppi-isät ovat olleet vakaumuksellisia, kompromisseihin taipumattomia modernisteja, koskapa Clarke itse pitää kiinni parhaisiin modernismiin perinteisiin kuuluvasta oppositioasenteesta:
"Uuden taiteen tehtävä ei ole pelkästään silmien ja korvien hellä hieronta."
Taiteilijan velvollisuus on Clarken mukaan esittää vasta-argumentteja ja kyseenalaistaa vallitsevaa itsetyytyväisyyden tai alennuksen tilaa. Hän ei ole ryhtynyt postmodernisti yleisön houkutteluun ja tuuditteluun, vaan toteuttaa osaltaan sitä tehtävää, jonka musiikkisosiologi Theodor Adorno asetti musiikille: taiteen on paljastettava aikamme yhteiskunnan sovittamattomia ristiriitoja, ei peittää niitä. Näin taide saa totuussisällön, eikä heijasta paheksuttavan valheellista kuvaa maailmasta.
Kahden pianoteoksen perusteella Clarke käy symbolista taisteluaan abstraktin henkisellä tasolla.
Musiikin ajan loppupuolella esitetään joitakin Clarken laajempia teoksia, jota kenties paljastavat hänestä rajumpiakin puolia.
Hannu-Ilari Lampila