Suomesta innostunut englantilainen nuorukainen James Clarke löysi 1970-luvulla vanhojen kirjojen kaupasta Lontoon Charing Cross Roadilta Pentti Saarikosken runojen käännösvalikoiman Helsinki (Poetry Europe -sarja, 1967). Siitä pitäen Saarikoski oli hänen mielikirjailijansa. Opiskellessaan sävellystä Suomessa hän sai valmiiksi ensimmäisen laajan orkesterikappaleensa North ja halusi omistaa sen Saarikoskelle. Mutta miten lähestyä runoilijaa?
Kaverit Sea Horsessa, parhaana tietäjänä kirjailija Leo Lindsten, antoivat hyviä neuvoja: "Matkusta Göteborgiin ja ota mukaan pari pulloa koskenkorvaa."
Syyskuussa 1978 Clarke pulloineen oli Mia Bernerin ja Saarikosken ovella Göteborgissa. Runoilija avasi, tuliainen sai autuaan säteilyn hänen kasvoilleen, mutta sitten hän avasi vaatekaapin oven ja sanoi: "Voisimmeko panna tämän toisen sivuun tänne."
Mia Berner ja Saarikoski olivat olleet käymässä läpi runojen käännöksiä. Kun Mia Berner näki viinapullon, hän kysyi: "Mistä tuo on tullut?"
Saarikoski osoitti sormella Clarkea. Hän oli juonut viiniä, mutta sai nyt maistaa Clarken kanssa pienen lasillisen koskenkorvaa. "Mutta vain yksi", Mia Berner sanoi. Ja Clarkelle: "Jos hän juo tuon kaiken, hän ei pysty työskentelemään kokonaiseen kuukauteen."
Siitä tuli hauska istunto. He käänsivät kolmisin Saarikosken runoja englanniksi ja keskustelivat suomalaisen runouden säveltämisestä. Clarke oli aiemmin säveltänyt Einari Vuorelaa, mutta halusi nyt tehdä lisää Saarikoskea, joka hyväksyi valinnat. Läksiäiseksi Saarikoski kirjoitti Tähänastisiin runoihinsa Clarkelle omistuksen:
Kun on kiireessä kohattu
kai ajalla toisteh tullaan
tervetullut oot tupahan
säveleines säikyttämään
The Poet of Finland tapaili itämurteista kalevalamittaa. Niin ankaraksi oli koti-ikävä Karjalaan äitynyt Tjörnin atlanttisella rannikolla.
Kuuntelen Clarken teosta Deformierte Texte 1 naisäänelle, pianolle ja lyömäsoittimille vuodelta 1997. Sen aineksina on katkelma Saarikosken suomentamasta Euripideen Herakleesta sekä pari säettä Mitä tapahtuu todella? -kokoelmasta ja Tiarnia-sarjasta. Naisääni laulaa suomenkieliset tekstit, sitten alkaa niiden deformointi. Ensin lauletaan runon konsonantit, sitten vokaalit. Vaikutelma on hätkähdyttävä, hiukan kuin Luciano Beriota, jota kerran kuulin Sienan oopperassa.
Mitähän Saarikoski olisi ajatellut? Hän oli avantgardisti, joka suhtautui vokaalien ja konsonanttien perinteiseen käyttöön kriittisesti. Muistan miten hän pilkkasi V. A. Koskenniemen Sonettia suomenkielestä: "Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin / mut kerakkees saa voiman itse auringolta".
Saarikosken runokielen sointuisuus tempaa mukaansa, mutta musiikista hän ei ymmärtänyt mitään. Silti avantgardisti John Cagen teoriat hiljaisuuden ja satunnaisten äänten musiikista vaikuttivat Mitä tapahtuu todella? -kokoelman rakenteeseen. Seuraava kokoelma Kuljen missä kuljen oli jo toista maata. Saarikoski luopui avantgardismista halutessaan suurille joukoille sopivaa "rakentavaa runoutta".
Silti Saarikoski olisi varmasti nauttinut Clarken deformoiduista teksteistä. Kun naisääni laulaa hänen tunnetuimpia säkeitään vokaaleiksi pelkistettyinä, tulos ei ole mitään "ääntiöiden immyt-unelmaa" vaan kovaa ja kirkasta avantgardismia.
Pekka Tarkka